Ystävänpäiväviikonloppu sai minut miettimään ystävyyttä, mutta myös yksinäisyyttä. Onko ystävyyden vastakohta yksinäisyys vai sittenkin välinpitämättömyys ja eristäytyminen? Yksinäisyyden vastakohta voisi olla yhteys ja yhteisöllisyys. Suomen Punainen Risti julkaisi juuri ennen ystävänpäivää Yksinäisyysbarometrin tulokset: jo lähes kaksi kolmesta kokee yksinäisyyttä Suomessa. Yksinäisyyden kokemus on lisääntynyt viime vuodesta.
Eläinten hyvinvointilakia on täydennetty vuoden alussa voimaan astuneella asetuksella, jonka tarkoitus on parantaa mm. hevosten hyvinvointia. Hevosilla on oltava tuon asetuksen mukaisesti päivittäinen turpakosketusmahdollisuus toiseen hevoseen. Voi, miten hienoa olisikaan, jos kaikilla ihmisilläkin olisi mahdollisuus saada kosketusta ja läheisyyttä päivittäin.
Ihmisten läheisyyden ja kosketuksen vaje aiheuttaa stressiä ja ahdistusta. Kosketuksen vajausta ilmenee yleisimmin yksin asuvilla vanhuksilla. Olen törmännyt tähän kipeään todellisuuteen isäni kanssa sen jälkeen, kun hän muutti asumaan ympärivuorokautiseen palvelukeskukseen.
Olen opiskellut työn ohessa seksuaalineuvojaksi ja harjoittelua suorittaessani ymmärsin, että yksinäisyyttä ja kosketuksen puutetta on myös parisuhteissa ja perheissä. Yksinäisyys parisuhteessa on aivan liian yleinen ja usein vaiettu tunne. Ihminen tarvitsee toista ihmistä.
Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ovat ihmisen perustarpeita myös työpaikoilla. Ne ovat yhtä välttämättömiä kuin syöminen ja nukkuminen. Ne vahvistavat kollegoiden luottamusta toisiinsa ja lisäävät motivaatiota työelämässä.
Koronan myötä etätyökäytännöt lisääntyivät myös julkisen sektorin työpaikoilla, niin myös omassa työpaikassani. Toimin asiantuntijana, ja työni tapahtuu itsenäisesti tietokoneella, mutta se on myös paljolti vuorovaikutusta etäpalavereissa, puhelimessa ja sähköisissä viestintäkanavissa.
Olen erityisherkkä ja sen lisäksi toipuva uupuja. Koen, että etätyö lisää työni tehokkuutta ja jaksamista, koska tekemiseni ei keskeydy kotona samalla tavalla kuin toimistolla. Koen jatkuvat keskeytykset sekä työpaikan hälyn kuormittavina ja uuvuttavina.
Läsnätyössä on tietenkin myös kivoja puolia. Nautin kasvokkaisista kohtaamisista lounas- ja kahvitauoilla. Silloin voimme työkavereiden kanssa jutella ja hassutella yhdessä selvästi hulvattomammin kuin etäyhteyksillä. Läsnäpäivinä myös sanaton viestintä on vahvemmin mukana ja vähentää väärinkäsitysten mahdollisuutta.
Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on vuorovaikutteinen prosessi. Se ei tarkoita pelkkää fyysistä huomaamista, vaan aitoa läsnäoloa ja tunnetason yhteyttä. Aito läsnäolo tarkoittaa tahtoa ja uteliaisuutta kuulla toisiamme. Tästä syystä lienee selvää, miksi meillä on kaksi korvaa ja vain yksi suu.
Monissa koulutuksissa on yleistynyt termi ”hissipuhe”. Se ei tarkoita ystävällistä elettä ja tervehdystä hissiin astuessa. Toivoisin kuitenkin, että voisimme käyttää enemmän juuri tuota tervehdystä tarkoittavaa hissipuhetta. Voisimme katsoa edes pienen hetken vaikka tuiki tuntematontakin ja antaa näin toisellemme kokemuksen siitä, että minä näin sinut.
Se on helppo tapa ilmaista toiselle, että kiva kun olet olemassa. Se antaa älyttömästi iloa ja puhtia päivään.
Psykologi ja emeritaprofessori Liisa Keltinkangas-Järvisen mukaan nyky-yhteiskunta arvostaa liikaa näennäisesti vahvoja ja itseriittoisia ihmisiä. Kulttuurimme on muuttunut äärimmäisen yksilöllisyyden ja taloudellisten intressien johtamaan suoritusyhteiskuntaan. Sen sijaan, että olisimme tiivis osa yhteisöä, meidät on opetettu olemaan itsenäisiä. Itsenäistyminen ei kuitenkaan tarkoita yksinäistymistä.
Luottamusmiehenä olen osallistunut keskusteluihin, joissa on käynyt ilmi, että työntekijä on toivonut voivansa tehdä kokoaikaista etätyötä, koska hän kokee suurinta yksinäisyyttä juuri työpaikalla ollessaan. Häntä ei pyydetä mukaan lounaalle tai tauolle, eikä työryhmiin tai ”nyrkkeihin”. Näkymättömyyden kokemus aiheuttaa turhautumista ja lamaantumista, pitkään jatkuessaan jopa sairauspoissaoloja.
Yksinäisyys työpaikoilla on inhimillinen kokemus, joka ei poistu vain olemalla fyysisesti muiden ympäröimänä. Se vaatii työyhteisön emotionaalista yhteyttä. Yksi ongelma on, että yksinäisyys ei näy ulospäin, ja sen torjuminen vaatii huomiota ja osaamista koko organisaatiolta.
Kun työntekijät kokevat työpaikan psykologisesti turvalliseksi, he voivat sanoittaa myös yksinäisyyttään. Turvallisessa työpaikassa tiimin jäsenet tukevat toisiaan ja syntyy kokemus, että ”kaikki pelaavat” ja me-henki on todellista.
Joissain mielipiteissä on tuotu esiin, että etätyöt olisivat lisänneet yksinäisyyttä. Itse ajattelen, että onnistuneesti johdettu monipaikkainen hybridityö on oivallinen ja toimiva vaihtoehto kokoaikaiselle läsnätyölle.
Kuten Liisa Keltinkangas-Järvinen toteaa, ihmisellä on sosiaaliset laumaeläimen aivot, mutta sosiaaliset taitomme ovat vähentyneet. Ehdotan, ettei anneta taitojemme ruostua enää yhtään. Itseriittoinen elämä on vastoin ihmisen biologiaa.
Olimme sitten läsnä- tai etätyössä, huomataan toisemme ja välitetään toisistamme. Huomioiminen on taito, jota voimme harjoitella. Edetään joukkovoimana ja voimajoukolla, vaikka vain yksi ystävällinen sana ja teko kerrallaan kohti kevättä.
Helmikuun kirjoittajana oli Johanna K. ProUnioni ry. hallituksen jäsen